Elämältä kaiken sain

Monesti tapaamme ajatella, että sairaus on seurausta jostakin tehdystä tai tekemättä jättämisestä. Kun sairastumme, kyselemme mitä pahaa minä olen tehnyt? Mistä Jumala minua rankaisee? Tai miksi en tehnyt mitään ennen kuin oli liian myöhäistä?

Monilla sairastuneilla ensimmäinen reaktio on katua asioita, joita on laiminlyönyt tai jättänyt tekemättä. Näin ei tarvitse olla. Alkamalla tekemään heti niitä asioita, jotka kokee itse oikeaksi ja joita on aina halunnut tehdä voi ainakin teoriassa välttää katumuksen tunteen tosipaikan tullessa. Ihmisen mielen toiminta on ihmeellistä. Etenkin silloin, kun ihminen sairastuu. Silloin tulee kiire tehdä niitä asioita, jotka elämässä oikeasti ovat tärkeitä. Mutta ei kuitenkaan yhtään aikaisemmin. 

Syksyllä 2017 huoli ja murhe muuttivat meille. Mietin jatkuvasti, että minulla oli elämä. Alkoi taistelu, jossa oli pelissä ihan kaikki. Kaikki mitä minulla oli joutui vaakalaudalle. En jaksanut nähdä mitään valoa. Tuntui siltä, että tämä oli nyt sitten tässä. Olin täysin tulenarka. Muistan miten jaksoin vain maata sohvalla ja välillä raivota kaikille. Siinäpä se elämä oli. Mietin jatkuvasti, että kuinka selviän tästä eteenpäin, kun jopa hengittäminen tekee kipeää. Jokainen hetki oli taistelua vihan tunteiden kanssa siitä, kuinka epäreilu tämä maailma on. Elämässä on paljon hyvää ja ihania asioita, mutta reilua se ei ole koskaan. Vaikeinta oli katsoa vierestä, kuinka arki jatkui ympärillä normaalina ja oma elämäni oli sirpaleina. Pitkin syksyä mielessäni pyörivät usein erään lääkärin sanat:

"katso aina kaksi viikkoa eteenpäin. Asiat voivat olla kahden viikon kuluttua täysin toisin".

Minä katsoin eteenpäin kaksi viikkoa lukuisia kertoja. Jaksoin kuitenkin katsoa. Olen paljon miettinyt, että kumpi on pahempaa epätietoisuus vai ikävät uutiset, joista putoaa kuiluun ja sielu repeytyy riekaleiksi. Olen tullut siihen tulokseen, että epätietoisuus on kaikista pahinta. Tietämättä sitä, mitä tuleman pitää. Eihän ihmisellä ole jumalauta muuta vaihtoehtoa kuin nousta paskasta ja yrittää rikkinäistä sieluansa kasata.

Aika monet sananlaskut liittyvät elämän tasapuolisuuteen tai reiluuteen. Tasan ei käy onnenlahjat. No ei käy, ei. Varmasti jokainen on joskus ajatellut, että nyt ei mennyt "nallekarkit" tasan. Mutta täytyy muistaa, että kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Tärkeintä on, että jokainen muistaisi olla itselleen uskollinen ja kuunnella, miltä sisimmässä tuntuu. Eihän kukaan itselleen valehtele tai jos valehtelee, sisimmässään tietää kuitenkin totuuden.

Elämä on usein samanaikaisesti sekä mielenkiintoista, uuvuttavaa, sykähdyttävää, helpottavaa, vaikeaa, tuskaista ja raskasta. Mutta näistä huolimatta elämä on myös  antoisaa. Meillä on vain tämä yksi elämä. Elämä ei ole siis mikään niin sanottu kokeiluerä. Tämä yksi ja ainoa elämä on ainutkertainen. Jos tietäisimme, että elämiä on useampi, voisi osassa niistä kokeilla vähän, että miten tätä elämää kuuluisi elää, eikä toistaisi vaikka samoja virheitä. Mutta koska näin ei ole, pitäisi tästä yhdestä ainoasta elämästä ottaa kaikki mahdollinen irti.

Pistää miettimään. Voimme uhriutua vaikeuksiemme kanssa loppuelämäksemme tai vetää unelmien ylle työhaalarit. Ainutkertainen ja ainutlaatuinen elämä. Meistä jokainen on loppujen lopuksi yksin tällä elämänmatkalla, vaikkakin osana suurempaa yhteisöä. Risteyksissä matkan suunnan päättää jokainen itse. Elämää ei voi suunnitella. Se tuo tullessaan ala - ja ylämäkiä, esteitä, ylityksiä, nousuja ja laskuja sekä iloa ja surua. Elämä on ikään kuin matka, jota kuljetaan yksin, mutta siltikin yhdessä muiden kanssa. Matkan varrella kohtaamme paljon erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Heidän sanoistaan, eleistään ja tavastaan kohdata meidät, saamme mukaamme monia muistoja eteenpäin vietäväksi. Omalla toiminnallamme vaikutamme myös muiden hyvinvointiin ja kokemuksiin. Tärkeintä ei ole päämäärä vaan itse matkanteko. Matka, jota kukaan ei pysty suunnittelemaan. Se vain tapahtuu.