Ahdistunut mieli

Ei ole mitään tuskallisempaa kuin se, että minä - ihminen, jonka minut tuntevat parhaiten parhaat ystäväni ja perheeni. Olen hiljalleen muuttunut joksikin, jonka joskus toiset tunsivat. Ei ole mitään pahempaa kuin se, että ihmiset katsovat minua, kun eivät tunnistaisikaan enää minua. Enkä minä heitä. Puhumattakaan siitä, että tunnistaisin enää edes itseäni. Etsin tyhjiä sanoja valkoisilta seiniltä. En pysty istumaan rauhallisesti paikoillani puhuessani muille. Silmäni etsivät pakoreittiä, koska on olemassa mahdollisuus, että saan paniikkikohtauksen ja joudun juoksemaan ottaakseni happea. En rehellisesti sanottuna tiedä, että mitä minulle tapahtui. Vetäydyin pois, koska ahdistus sai minut haluamaan olla yksin. Se saa minut näyttämään nartulta. Se sai minut sulkeutumaan ja rakentamaan valtavan muurin ympärilleni. Toisaalta en kaipaa niitä katseita tai sitä tunnetta, kun ei tiedä mitä minulle sanoa. Minä kamppailen jatkuvasti. Olen varovainen valinnoissani, koska ne saattavat johtaa kaikkeen kamalaan. Minä olen saanut niistä tarpeekseni. Olen saanut tarpeekseni itkemisestä ja vastoinkäymisistä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka uupuneeksi ja romahduspisteeseen tämä kaikki paska voi oikein viedä. Tällä tavalla on hyvin vaikea elää.

Tämä on jotain, mitä en koskaan halunnut enkä todellakaan odottanut tapahtuvan minulle. Joka kerta, kun ahdistus iskee, se vie minut pimeään paikkaan. Masennus nousi pintaan ja muutti pääni sisälle ilman, että sillä oli aikomustakaan lähteä. Tämä on kuin sumua. Psyykkinen kipu on niin kova, että se tuntuu puristavana tunteena rinnassani. Ajatus ei toimi. Historia ja tulevaisuus ovat pyyhkiytyneet poissa mielestäni. Kipu ja tuska tuntuvat sietämättömiltä. Koko keho on taistele tai pakene-tilassa. Se, että tämä paska, jota niskaani sataa joka ainoa päivä vuodesta, vie voimat ja uskon tulevaisuuteen sekä itkettää päivin ja öin, on ihan normaalia. Jos näin isojen koettelemuksen jälkeen ei tuntuisi missään, se olisi varmaankin silloin diagnoosin paikka.

Kaikki tuntuu jotenkin unenomaiselta. Pelkään itseni, perheeni ja tulevaisuuteni puolesta. Aiemmin minulla oli tapana valvoa öisin ja kiittää luojaa siitä, että hän lähetti teidät, rakkaat ystäväni ja läheiseni tielleni. Itkin itseni uneen lukuisia kertoja. Keskellä yötä herätessäni on vaikea nukahtaa uudelleen. Huolet alkavat kiertää päässäni kehää, hyvää asentoa ei tunnu löytyvän ja kallisarvoinen nukkumisaika hupenee hupenemistaan. Edessä odottava päivä pelottaa, miten jaksan kun olen taas valvonut? Tällä hetkellä olen siinä tilanteessa, että aamulla kun herään, odotan iltaa, että pääsen nukkumaan. Arki on yökkärissä vaeltelua, masennusta, itkua ja loputonta tekemisen kaipuuta. Ei elämän kuulu mennä näin. Ei tämä ole normaalia. Onneksi paskinkaan olo ei kestä ikuisesti. Pidetään siitä kiinni.

Aiemmin minä olin se, joka halusi mennä ja tulla ystävieni kanssa. Vietimme aikaa yötä päivää yhdessä. Minä toivoin. Minä todella toivoin, että asiat olisivat pysyneet niin elämämme loppuun saakka. Sitten voimat loppuivat. Nyt minä en enää osaa. Tuntuu kuin minusta olisi tullut yhtäkkiä sosiaalisesti täysin kyvytön. Olen suurella sydämellä varustettu, mutta joudun kamppailemaan näyttääkseni sen. Haluaisin näyttää niin kovasti ja osoittaa sen, että välitän ja rakastan edelleen, mutta ahdistukseni pitää minut oman mieleni vankina. Asiat, joista ennen nautin ja joita rakastin eivät enää herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Sama mitä teen tai jätän tekemättä, en enää saa tuotua esiin sitä vanhaa minua. Sitä joka jaksoi. Olen väsynyt ajattelemaan ja toimimaan. Oli liikaa työtä antaa itseni luottaa siihen tunteeseen, että elämä kantaa vielä. Tein sen kerran ja se ei tehnyt minulle hyvää.

Aiemmin tullut tieto siitä, että joudun elämään tämän paskan kanssa loppuelämäni, se sattui ja sattuu vieläkin ihan helvetisti. Tämä on vaikeaa. On musertavaa tietää, että minun pitää jatkaa elämääni tällaisten sairauksien kanssa. Pahinta on se, että minä tiesin tämän koko ajan, vaikken halunnutkaan sitä myöntää. Sydämeltäni vie paljon aikaa parantua tästä kaikesta paskasta ja elämästä on haastavaa tehdä kokonainen kaiken tämän jälkeen. En tarvitse kalliita lahjoja tai suuria elkeitä. En tarvitse tulla hemmotelluksi. Minä haluan vain parantua. Sitä minä todella haluan. Vasta sen jälkeen, kun olen selvinnyt tästä pitkästä ja vaikeasta parantumisprosessista ja sen jälkeen, kun olen ymmärtänyt, että en olisi voinut tehdä mitään toisin ja ei ole minun syyni, että asiat eivät ratkenneet, pystyn näkemään elämää toiselta kantilta. Toisaalta murehtiminen ei enää hyödytä. Pahaa mieltä on tarpeeksi ilman jälkiviisautta ja katumistakin.

Toivoisin, että vielä joskus paranemisen polku kirkastuisi ja kaunistuisi. Minä tulen selviytymään tästä kaikesta jotenkin, en vain tiedä miten. Minä lupaan sen teille. Tarvitsen henkistä tukea. Tarvitsen jonkun kertomaan, että kaikki selviää kyllä, kun minä epäilen ja en kestä enempää. Vei minulta paljon aikaa ymmärtää, että joskus on vain parempi luovuttaa. Jossain päin Suomea joku sairastuu parantumattomasti. Astuu tähän samaan helvetin pyörään. Tähän pyörään en toivo kenenkään joutuvan, mutta täällä otetaan avosylin vastaan vertaisten toimesta jokainen, joka tähän joutuu. Vertaiset ovat kultaakin kalliimpia. Niitä tiedonmurusia, arjen vinkkejä ja kaikkea elämään liittyviä keskusteluja ilman pelkoa siitä ettei toinen kestä kuulla. Sitä on vertaisuus. Kannatellaan sitä, joka kannatusta tarvitsee. Ollaan itse tuettavana yhteisössä, jossa ei tarvitse selitellä mitään. Siellä ymmärretään. Ihminen, joka on käynyt itse tämän läpi, ymmärtää. Se tietää mistä se puhuu.