Lumbaalipunktio

Ulkona on vielä hämärää. Ihanan raikas torstaiaamu ja samalla syksyn ensimmäisiä pakkasaamuja. Päätäni on särkenyt edellisiltana toispuoleisesti. Noin metri ennen päiväkodin ulko-ovea, vasen puoleni pettää täysin varoittamatta. Kuin olisin astunut tyhjään. Siinä sitä sitten ollaan, minä ja lapseni tiiliseinässä koppina. Kaikki on yhtä nopeasti ohi kuin tapahtuikin. Tai ei, ei ole. Vasen puoleni on kuin se olisi halvaantunut, jalka kuitenkin kantaa sen verran, että saan itseni hyvinvointikeskuksen akuuttivastaanotolle. 

Makaan helvetin esikartanon odotusaulassa. Lokakuun neljäspäivä on juuri alkanut. Hyvinvointikeskuksen lääkäri on tehnyt pikatarkastuksen ja laittanut minut odottamaan erikoissairaanhoidon päivystykseen. Tässä minä olen, yksinäinen ja pohdin pääni puhki sitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Päivystävä neurologi ja radiologi arvioivat yhteistuumin vasemmanpuoleista päänsärkyä ja vasemmanpuoleisia halvausoireita. Sattuu ja pelottaa. Sairaanhoitajat, laitoshuoltajat ja lääkärit suhisevat ohi. En halua tehdä itsestäni numeroa, vaikka tekisi mieli huutaa kivusta. Ohitseni kärrätään toisia potilaita niin pyörätuoleilla kuin paareillakin. Ovatkohan he yksinäisiä?

Potilaskuljettaja hakee minut avohoitotaloon pään magneettikuvaukseen. Varjoaineen vuoksi täytyy laittaa käteeni kanyyli. Kaksi hoitajaa pistää huti, päädytään soittamaan lääkäri paikalle. Osastonylilääkäri ultraa käteni suonet ja ujuttaa hitaasti kanyylin paikoilleen. Kuvauksen jälkeen takaisin yhteispäivystykseen. Nimeäni huudetaan. Astun horjuvin askelin tutkimushuoneeseen. Nimeäni on huutanut mies, jolla ei ole valkoista takkia yllään. Kummastun. Hän näyttää aivan sairaanhoitajalle. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, "erikoistuva lääkäri", siinä lukee. Arvioin nopeasti onko hän luottamusta herättävä. Hän on hieman vanhemman puoleinen, rennon oloinen mies. Toinen erikoistuva lääkäri kuulostaa puolestaan teoreettiselta ja kuivalta. Kuulen sanoja sieltä täältä, lumbaalipunktio särähtää korvaan. Vain kuolleen ruumiini yli, ajattelen.

Neurologian takapäivystäjä kysyy haluanko rauhoittavia ennen lumbaalipunktion suorittamista. En, en halua sekavaa oloa päähäni. Harkitsen karkaamista, puhelimen sulkemista ja katoamista. Ensin lääkäri pistää neulan L4/5 väliin useamman kerran, tuloksetta. Vaihdetaan väliä. Aiemmin rento asenteeni alkaa nopeasti karista lattialle. Epäilemättä naamani roikkuu kalpeana ja tuskaisena. Puristan rystyset valkoisina tyynyä. Olisi sittenkin pitänyt ottaa se pilleri. Räkä valuu, kuola valuu ja kyyneleet valuvat. Tärisen ja hikoilen. L3/4 välistä näyte saadaan otettua toisella yrittämällä. Kaikki huokaisee helpotuksesta. Näytteen ottanut lääkäri saattelee minut takaisin paariaulaan makaamaan. Jos sattuisi tasapaino pettämään, olisi hän sanojensa mukaan valmiina ottamaan kopin. Mitään äänieristystähän ei ole vaan väistämättä pääsen osallistumaan myös toisten elämään. Yhden verhon takana on myös tuttava monen vuoden takaa. Monet varsin hedelmälliset keskustelut kävimme muun muassa siitä, että ihmisen pitää välillä mennä rikki ja rakentua palasista uudelleen. Kärsimys on osa elämää. Meillä tuntuu olevan vääristynyt kuva siitä, että elämän pitäisi perustua pelkästään onneen ja onnistumiseen. Neurologin päätöksestä Oysin osasto 30 kutsuu. Se on kumma homma saatana, ettei saada olla koko perhe saman katon alla.

On perjantai, lokakuun viides päivä. Lunta sataa. Valkoinen hento peite peittää alleen kaiken. Kadut, talot, metsät. Makaan pimeässä huoneessa. Kuusi tuntia pimeässä huoneessa hiljaa. Vain postpunktionaalinen päänsärky seuranani. Ajantaju lakkaa. On vain minä ja sietämätön kipu. On aamuyö ja pimeys. Päivällä pääsen kotiin lepäämään, sillä vasen puoli jaksaa kantaa jo paremmin. Lokakuu on vasta aluillaan.

Sunnuntai, seitsemäs päivä lokakuuta. Nieleskelen kyyneleitä. Minusta tuntuu, että pääni halkeaa. Sillä hetkellä minä luulen kuolevani. Makaan sängyssä ja vaikeroin tuskasta. Kaikki on sumua. Raahaudun yhteispäivystykseen. Kofeiini-infuusiosta ei vastetta. Edelleen voimakas päänsärky etenkin pystyyn noustessa. Neurologi keskustelee anestesiapäivystäjän kanssa, laitetaan veripaikka. Yön yli päivystyksessä, sekaannuksen vuoksi veripaikka järjestyy vasta aamulla. Pääsen pimeään huoneeseen nukkumaan. Saan olla yksin, hiljaisuudessa. Muita muistikuvia minulla ei juuri ole.

Anestesiavalvonta kutsuu maanantaiaamuna klo 9. Steriilit pesut ja peittelyt vasempaan kyynärtaipeeseen ja lannerangan alueelle. Ihopuudutus Lidocainilla, kertapistolla epiduraalineula L3/4-väliin. Kyyneleet pyrkivät silmiini. Kanyloidaan ja otetaan 19 ml verta, joka ruiskutetaan epiduraalitilaan. Minä itken. Lääkärin silmistä kimmaltaa kyyneleet. Päänsärky ei vieläkään ota helpottaakseen. Pääsen takaisin yhteispäivystykseen. Neurologi soittaa veripaikan laittaneelle anestesialääkärille, aikaisintaan tiistaina voidaan laittaa uusi veripaikka. Pääsen kotiin, jos vointi ei kohene, voin hakeutua suoraan yhteispäivystykseen kellonajasta riippumatta.