Blogin vuosipäivä!

Kun vuosi sitten aloitin blogini kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Vähänpä tiesin tuolloin tulevasta. Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssanne. Tänä aikana, liki 60 000 ihmistä on nähnyt ajatukseni. On lukenut kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä ja jakaa ajatuksia kanssani. Tuntee ja ymmärtää. Kun kaikki romahtaa - on yhden elämän seikkailu. Elämäni muuttui kesällä 2017 pysyvästi. Silloin minä ymmärsin, että kaikki on mahdollista. Alkoi ehkä loppuelämän mittainen seikkailu tuntemattomaan. Tämä blogi on ollut huonoina hetkinä elämäni lanka. Haluan kiittää teitä. Olette pitäneet minut hengissä lukemalla ja kommentoimalla ajatuksiani. Se on hienoa.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus. Siitä olen teille aiemmin kirjoittanut. Toisten takia pian puolitoista vuotta kärsineenä, työkykynsä menettäneenä. Siinä soppa. Kun virtsarakon vamman laatu ja sen vaikutukset elämään alkoivat vähitellen viime syksynä valjeta, jouduin opettelemaan kehoni aivan uudelleen - tutustumaan sen toimintaan kuin en olisi koskaan tässä vartalossa ollutkaan. Kehoni on muuttunut minulle täysin vieraaksi. On vaikeaa hyväksyä, ettei oma keho toimi kuten sen kuuluisi. Sitä, ettei se kykene enää toimintoihin, jotka ennen olivat itsestäänselvyys. En haluaisi myöntää, että koko kroppa on sijaiskärsijä ja vie aikansa ennen kuin tästä nousen. Minä, ennen niin huippukuntoinen, miten voin olla nyt näin huonokuntoinen. Tuntuu, etten pysy mukana, etten pysty. Mieli on kovilla, mutta erityisen äärirajoillaan on nyt kuluneiden kuukausien heikentämä kroppani. Urosepsis - oli vain kirsikka kakkuni päällä. Jumalan keskisormeksikin minä olen sitä heikkoina hetkinäni kutsunut, sillä luulin positiivisemman käänteen jo saaneen alkunsa. Mutta vielä oli koettava yksi äärilaita, ennen niin vahva kehoni petti minut ja minusta tuli fyysisesti heikko. Tunsin vihaa. Miksi näin piti käydä? Mikä kehossani oli vialla, kun se oli melkein tappanut minut? Nyt minun pitäisi rakastua uudelleen kehooni, joka petti minut niin julmalla tavalla. 

Olen halunnut näyttää rehellisesti kaiken mahdollisen. Sen kuinka olen muotoutunut uudelleen romahduksien jälkeen. Se on tuntunut oikealta. Tämä on minun paranemisprosessini. Pian puolitoista vuotta minä olen kulkenut. Vuosina 2017 - 2018 sukelsin syvyyteen. Pian puolitoista vuotta on mennyt raskaasti elämäni tuhoamista työstäen. Yhtäkkiä on aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset äärilaidat niin tunteissa kuin olosuhteissakin. Olen kokenut sellaisia mielenvaihteluita, että olen hetkittäin luullut menettäneeni järkeni. Pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehkä en ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu. Moni haava jää, ehkä pysyvästikin. Niiden täytyykin jäädä, jotta muistaisin ikuisesti kaikista olennaisimman. Sen mitä jäi jäljelle, kun voimani vedettiin pois.

Tämä ei ole vielä ohi. Tiedänhän minä sen. Yritän olla hajoamatta tämän paineen alla. Yritän olla luovuttamatta. Olen väsynyt. Olen väsynyt siihen, että ihmiset rohkaisevat sanomalla, että kaikki kyllä järjestyy, kunhan et nyt vain Hanna luovuta. Kyllä sinä selviät, kun olet selvinnyt niin paljon muustakin. Tiedän sen, mutta haluan elää, en pelkästään selviytyä. Kaikesta selviytyy, kun vain tahtoo. Kun uskaltaa. Joskus selviytyminen kestää kauemmin, joskus se taas vie vähemmän aikaa. Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä. Lue minun tarinani. Usko minun tarinaani. Optimismista on tullut inhokkini. Olen vihainen, sillä nuo sanat eivät tarkoita minulle enää mitään. Olen odottanut liian pitkään asioiden järjestyvän, mutta ne tuntuvat vain pahenevan. Näyttää siltä ettei loppua ole. Kuinka voisin olla optimistinen, kun minulla ei ole siihen mitään syytä? Minä olen puhunut teille kuin ihminen ihmiselle. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut.

Ulkona on synkkää. Sataa mustaa, raskasta vettä. Olen käynyt läpi pahimman ja olen vielä tässä. Seison vieläkin. Olen ollut rohkea niin monta kertaa. Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit. Vahva voi olla vain olemalla heikko. Heikko voi olla vain olemalla vahva. Heikon vahvana ja vahvan heikkona. Näille taitaakin olla tässä maailmassa tarvetta.

En tiennyt mitä kirjoittamastani ajatellaan. Niinpä en jäänyt asiaa sen kummemmin vatvomaan. Päätin katsoa, mitä tapahtuu. Yllätyksekseni sain paljon viestejä. Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka vierailijoita ja lukijoita riittääkin, niin yllättävän moni haluaa pitää lukukokemuksen henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan paljon palautetta, ja jokainen kerta se yllättää. Näinkö moni tarinaani seuraa? Kiitos siitä. Kiitos jokaiselle teistä viesteistä ja tarinoittenne jakamisesta. Kaiken on täytynyt tapahtua, jotta voin nyt istua tässä ja kirjoittaa teille tätä. Olen hävennyt tilannettani ja elämääni lukuisia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Toisten valinnat ovat maksaneet minulle paljon, mutta siitä huolimatta uskon, että paremmat ajat koittavat vielä.

Olen monta kertaa miettinyt, että mikä tämän kaiken helvetin tarkoitus on. En ole löytänyt vastausta. Keskustelin muutama päivä sitten ystäväni kanssa. "En voi ymmärtää, miten olet selvinnyt kaikesta tästä". Hän sanoi kertoessani viime kuukausina kokemastani ja ajatuksistani nyt. Kyllähän se on tunnustettava: en minä tiedä itsekään miten ja millä voimalla olen selvinnyt viimeiset puolitoista vuotta elämässä näinkin selväjärkisenä.