Oman kuorman alla puristuksissa

Syysaurinko porottaa taivaalla, on kaunis syksyinen ilma, mutta minun sisälläni myllertää.

Lääkäri katsoi silmiin, kuunteli ja kertoi sen minkä tavallaan tiesin, mutta en kuitenkaan halunnut myöntää itselleni. Nyt olisi pysähtymisen paikka ja mietittävä mitä nyt ja sitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty. Kysymykseen miksi? on helpompi vastata kuin kysymykseen mitä nyt? Se on huomattavasti vaikeampi. Näiden kysymysten tuoma tuska on todella pohjaton. Nekin käydään läpi, annetaan anteeksi oma epätäydellisyys. Täytyisi olla armollinen itselle. Tällainen sairaus on monen asian summa. Karu tosiasia on se, että masennuspisteet ovat nyt mitä ne ovat eli melkein maksimipistemäärä ja nyt asialle täytyy tehdä jotain.

Tämä on kuin kahlaisi syvässä vedessä, tietämättä missä on ranta. Tuntuu siltä kuin yrittäisi juosta maratonin vuosien kooman jälkeen. Jatkuvasti väsyttää, mutta silti öisin en saa unta. En ole nukkunut kunnolla vuoteen. Yöstä toiseen katson kelloa. Ensin heräsin kahdelta, sitten yhdeltä, lopulta tunnin yöunien jälkeen. Sinnittelen, vaikka olen kuolemanväsynyt. Sängystä en jaksaisi millään nousta ylös. En jaksa tehdä kotitöitä, lenkille lähteminen on perseestä, en jaksa nähdä ystäviä tai ylipäätään pitää ihmissuhteita yllä. On päiviä, kun ruoka on suorastaan pakotettava alas, välillä taas pystyy syömään "jotain". Uusia suhteita on vaikea muodostaa ja kotoa on vaikea lähteä liikkeelle. Kaiken minkä voi, lykkää ja vielä vähän ylikin. Henkinen terveys järkkyy. Minä luulin, että aina jaksaa, kun pakottaa. Olin niin väärässä.

Elämä luisuu käsistäni ja olen miettinyt paljon sitä, että jonain päivänä tämä kaikki loppuu. Jatkuva kysely voinnistani turhauttaa. Olen elossa, mutta henkisesti olen kuollut. Ihmissuhteet ovat kärsineet, ajaudun erimielisyyksiin ja tuntuu, että karkotan ihmiset ympäriltäni. Läheiseni ovat olleet suuri apu ja minä ajoin heidät pois. Niinhän se on, että itsekin varsin usein olen syyllistynyt samaan tapaan kohdella muita ihmisiä, kevyesti ja harmittomasti, olankohautuksella. Hetki mukavaa, mutta tyhjänpäiväistä smalltalkia ilman sen syvällisempää merkitystä.

Masennuin ja väsyin. Kun masennus syvenee, alakulo muuttuu apaattisuudeksi. Kyynisiä puheita ja välinpitämättömyyttä. Näköala häviää. Elämää ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan eteenpäin. Ei minusta ulospäin arvaisi mitään. Kotinikin on aina ollut viihtyisä ja siisti. Olen tunteeton, kylmä, ulospäin kova, mutta sisältä kuitenkin niin herkkä. Surullinen, hajalla ja yksinäinen. Täysi tunteettomuus, täysi hiljaisuus, täysi tyhjyys.

Elämme armotonta aikaa. Suorita töissä, suorita koulussa, suorita harrastuksissa, suorita vapaalla ja siltikään mikään ei riitä. Et saa tarpeeksi aikaan töissä, että koulussa, et kotona, et harrastuksissa. Yhteiskunnan luomat paineet. Vaaditaan lisää, kovempaa ja tehokkaammin. Sosiaalisen median luomat paineet. Esitellään täydellistä elämää, ilman säröjä. Jatkuvasti on paine pärjätä ja suoriutua. Voiko tässä maailmassa pysähtyä? Sairastuin vahvuuteen. Uskon, että minun on kärsittävä, jotta löydän ihmisarvoni kaiken suorittamisen alta. En halua olla mukana enää kuluttamassa itseäni loppuun.

Tällaista on ulkopuolisen mahdoton ymmärtää, varsinkaan tämän hymyilevän Hannan kohdalla. Hannan, joka ennen pulppusi elämäniloa. Mikä sai minut niin tolaltani, että mieleeni hiipi jopa toive kuolemasta? Olin sanonut syksyllä osastolla, että minut on helppo kärrätä kuolleena pois. Tiesinhän minä ettei se ollut totta, mutta ei se täysin vitsikään ollut. Ei se ollut hätähuuto enää. Minä olin jo luovuttanut. Se oli ensimmäinen kerta, kun myönsin tarvitsevani apua. Istuin lääkärin vieressä enkä tehnyt muuta kuin itkin. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi sen, kuinka syvissä vesissä uin. Putosin, olo oli ihan tyhjä enkä jaksanut enää mitään.

Totuin vieraiden tuijotuksiin sairaalassa ollessani. En antanut sen kuitenkaan häiritä. Se tosin vaivasi ettei minulta juuri koskaan kysytty, mitä minulle kuuluu vaan miten virtsarakkoni voi. Purin mielipahaa hoitajille, olenko kaikille oikeasti pelkkä virtsarakko?

Tähän pätee yksi sääntö, ja se on seuraavanlainen:

"Ole aina ystävällinen toiselle ihmiselle. Et voi ikinä tietää, mitä on vaatinut, että hän on päässyt aamulla sängystä ylös. Et voi ikinä tietää, roikkuuko hän viimeisillä voimillaan elämässä kiinni".

Siksi haluan puhua tästä. Tieto ei tässä tapauksessa lisää tuskaa vaan auttaa ymmärtämään. Kukaan ei osaa ennustaa, mikä tilanteeni on vuoden päästä. On opittava, että huominen on näissä sairauksissa arvoitus. Näistä selviytymiseen ei riitä pelkkä tahto tai yrittäminen.