15.9.2018

Masennus ja minä

Tänä syyskuisena päivänä herään suruun. Tai pikemminkin painajaiseen - sillä erotuksella, että painajainen ei loppunutkaan, kun silmät avasin - silloin se vasta alkoi. Olo on kuin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen - en tiedä voiko täällä enää koskaan kasvaa mitään hyvää. Sillä samaisella hetkellä kuitenkin muistan sen, minkä vuoksi taistelen. Tuon oman pienen 3 - vuotiaan vuoksi. En luovuta enää koskaan.

On ollut paljon sellaisia hetkiä, kun olen ollut valmiina pakkaamaan kimpsut ja kampsut. Nostamaan kädet ylös, haistattamaan paskat ja on tehnyt mieli luovuttaa. Sitä en ole tehnyt. Olen tsempannut, jaksanut tätä pyöritystä ja olen yrittänyt tehdä parhaani.

Vuosi sitten oli samanlainen syyskuinen aamu. Yöllä oli satanut vettä ja ilma oli kylmä. Vuosi sitten kesälomat oli pidetty, ja arkea yritettiin saada rullaamaan sairaalan ohella. Kaksi vuotta sitten oli kesälomalle suunnitelmia ja elämä hymyili. Vuosi sitten heräsin sairaalassa rauhattoman yön jälkeen, odotuksen uuvuttamana. Vieläkään kukaan ei osannut auttaa.

Vuosi sitten, eräs lääkäri sanoi minulle näin: "anna itsellesi aikaa parantua haavoista. Se voi viedä kauan, mutta kyllä se päivä sieltä vielä tulee".

Voin kertoa, että olen todella kiitollinen tuolle lääkärille, joka sanoi minulle noin. On aika paljon hänen ansiotaan etten jäänyt yksin rypemään - vaan otin ammattiavun vastaan. En pysty edes ajattelemaan, että millaista elämäni olisi nyt, jos en olisi tarttunut tuohon auttavaan käteen.

Juttelin aiemmin viikolla psykiatrisen sairaanhoitajani kanssa. Keskusteltiin voinnistani ja siitä kuinka kukaan ei tunnu tajuavan sitä, miten huonossa kunnossa olen. Koska puhun järkevästi ja näytän huolitellulta, olen hukkumassa suohoni. Mitä tuskallisempi tilanne on, sitä rauhallisempi olen. Turha huutaa, kun et kuitenkaan mitään tapahtuville asioille mahda. Ei ole varmaan ihmekään, että tulee vaikutelma, että hallitsen tilanteen kuin tilanteen. Kyse on toimivasta ulkokuoresta, jonka avulla olen pysynyt hengissä.

Viime vuonna olin niin väsynyt, että jos mulla olisi ollut ajokortti niin autoa ajaessani olisin halunnut ajaa ojaan tai rekkaa päin. Se ei ollut ollenkaan tapaistani. Oli lääkkeistä huolimatta masennusjakson vuoro. Se iski mieleeni synkemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Aiemmin sain voimia läheisistäni. Kesällä pohdin, että kaikille olisi parasta, jos kuolisin. Silloin läheisteni ei tarvitsisi enää huolehtia eikä minun tarvitsisi enää kärsiä jatkuvista kivuista, infektioista ja toistuvista sairaalajaksoista.

Ehkä sitä on nyt vasta aikaa miettiä, kun ei tarvitse kaikilla voimilla kannatella itseään pinnalla. Joskus sitä tarvitsee ulkopuolisen avun vierelle ryhdistäytymään, kun ei itse tajua rypevänsä. Sitä vaan antaa itsensä vajota ja vajota, kunnes maailma ja tulevaisuus näyttää enää kuin veden pinnan alta katsottuna. Epäselvältä ja täysin saavuttamattomissa.

Tämän kirjoittaminen tuntuu jokseenkin dramaattiselta. Ehkäpä se on vain inhimillistä ja kertoo asian tärkeydestä ja merkittävyydestä itselleni. Tämä ei ollut helppo teksti julkaistavaksi. Ne, jotka eivät tätä kaikkea ymmärrä, eivät ole sitä itse kokeneet. Toivon, että voin omalla tarinallani auttaa ja innoittaa edes yhtä ihmistä. Astumalla esiin ja kertomalla omat kokemukseni, toivon, että muut seuraavat minua. Siitäkin huolimatta, että tie ei ole helppo. On helpompi pysyä piilossa katseilta kuin niiden edessä.



Päivä kerrallaan me kaikki selviydymme. Ollaan lujia ja rohkeita, vaikka joskus on pimeää ja märkää. Tahdon uskoa, että paremmat ajat koittavat vielä. Ei luovuteta. Silloin kun on vaikeaa, keskitytään vain yhteen hengenvetoon kerrallaan. Ei turhia mietteitä ja murheita huomisesta. Pienin askelin uskallan kuitenkin haavoittua lisää, sillä tiedän, että sen haavoittuvuuden takana odottaa eheys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Lonkan ultraääniohjattu lääkeaineinjektio

Pelkään nykyään neuloja ja pistämistä aivan hulluna. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. Todennäköisesti molempia yhtä paljon. Sairaalassa onne...

Blogin parhaimmat