18.6.2018

Pyelonefriitti

Tylsääkin tylsempi arki saattaa muuttua hetkessä painajaiseksi, jossa tapahtumat ja asiat etenevät hurjaa vauhtia ilman, että voimme vaikuttaa niihin. Tätä kirjoittaessani tuntuu, että tilanteeni on toivoton niin kuin se varmasti onkin. En ole kysynyt virtsarakon ennustetta, koska en halua tietää sitä.

En tiedä, että kumpi oli pahempi, tiistai-keskiviikko välinen yö, vai keskiviikko-torstai välinen yö. Jos olisin ollut fiksu, olisin hakeutunut jo keskiviikkoiltana takaisin yhteispäivystykseen. Mutta en halunnut, en jaksanut enkä halunnut mennä enää sairaalaan. Olin tyhmä ja jäärä, mutta niin peloissani ja hukassa oleva Hanna.

Torstaiaamuna oli jälleen kerran pakko hakeutua yhteispäivystykseen. Matka sairaalan parkkipaikalta yhteispäivystyksen ilmoittautumisluukulle on pisin matka, jonka olen ikinä tehnyt. CRP 160, leukkarit 10,9. Eli CRP nousussa ja leukkarit laskussa verraten keskiviikkoon.


"Virtsantulo niukkaa; ainoastaan 200ml tullut tämän päivän aikana. Aloitetaan nestelista, pyritään diureesiin 50ml/h. KNM 3000ml/vrk".


En unohda sitä hetkeä koskaan, kun raahauduin urologin käskystä puntarille ensimmäistä kertaa sitten sairastumisen. Oli vaikea katsoa itseään peilistä, kun en tiennyt, että kuka sieltä katsoi takaisin. Vuoden jälkeen minulta oli lähtenyt viidentoista painokilon lisäksi myös mielenterveys ja usko. En tuntenut enää itseäni. Olin aivan loppu niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tämän tulehduksen aiheutti bakteeri nimeltänsä Citrobacter koseri. Eli bakteerin pitäisi olla herkkä kaikille antibiooteille. Tämä on siis sama bakteeri, joka oli mulla jo maanantaina ja johon aloitettiin tuolloin Ciprofloxacin. Se, miksi bakteeri pääsi kuitenkin antibiootista huolimatta nousemaan munuaisiin asti, sitä minä en tiedä. Aikamoinen "lottovoitto" siis.

Kyllä sitä alkaa jo väistämättä ajattelemaan, kun on käynyt samalla osastolla pötköttelemässä jo seitsemän kertaa alle vuoden aikana, että kokee vähintäänkin olevansa taakka hoitohenkilökunnalle. Vaikka asiaa on yritetty järkeistää minulle useammankin kerran.

Sitten päästäänkin aiheeseen tupanaapurit. Tällä kertaa niitä oli kaksi. Sänkyjen välissä on verhot suojaamassa katseilta. Hoitohenkilökunnan hääräillessä hoitotoimia ja lääkäreiden ollessa kierrolla, tupanaapurit kuulevat väistämättä kaikki huoneessa käydyt keskustelut. Ja ai että - kun ovi perässä sulkeutuu, alkaa potilaiden keskinäinen keskustelu. Se ei siis riitä, että kierrolla käy keskimäärin 2-4 erikoislääkäriä, 4 leikkilääkäriä ja 2 hoitajaa keskustelemassa kanssasi pissa-asioista. Kyllä, vituttaa koko ajan vastata, että kusirakkoni ei toimi, kuten sen kuuluisi toimia. Aina ei jaksaisi kertoa tupanaapureille siitä, mitä tapahtui. Välillä tuntuu kieltämättä kyllä raskaalta olla osastolla ihan sen vuoksi, että se pahin, mitä minulle tapahtui, on kaikkien kuuluvilla.

Pahinta mitä yleensä "terveet" ihmiset sanoo, on "KYLLÄ SE SIITÄ " tai "AIKA NÄYTTÄÄ". No mitä vittua se aika näyttää? He todennäköisesti elävät arkea, jossa mietitään kuka käyttää hamsteria ulkona, minne varataan seuraava lomamatka tai syödäänkö tänään kaniinin aivoja vai kamelin mahalaukkua. Heidän ei tarvitse miettiä, että ovatko edes puolen vuoden päästä hengissä.

Mua ei siis henkilökohtaisesti haittaa, vaikka koko maailma kuulisi huoneessa käydyt keskustelut, mutta tapa, miten yleensä kysymykset ja suruvalittelut esitetään, menee tunteisiin. Minussa ei ole mitään erikoista, se mitä minulle tapahtui, on erikoista, mutta minussa ei ole mitään supervoimaa, jota ei kenellä tahansa olisi. Meissä kaikissa on enemmän voimavaroja kuin uskommekaan. Tätä tyttöä ei jatkossa pieni viima kaada.




Lauantaina sain tilataksillisen ja henkilöauton verran ystäviä sairaalaan. Nämä ihanat lähti siis sairaalan kautta yöelämään. Niin onnellinen ja kiitollinen näistä ihanista!❤

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Mikä musta tulee isona?

Siinäpä vasta kysymys. Hain syksyn yhteishaussa 2021 opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ei mennyt kuin hetki, kun sain tietää koulupaikasta. Se...

Blogin parhaimmat