Upoksissa

Muistan elävästi sen hukkumisen tunteen, jonka äkillinen sairastuminen viime kesänä toi tullessaan. En osannut odottaa, että se tuli elämääni jäädäkseen. Se pysäytti ja lopetti kiireet.

Syksyn mittaan jouduin tutustumaan uuteen ja muuttuneeseen minääni. Laitoin asioita tärkeysjärjestykseen. Olin tavallaan kiitollinen siitä, että se oli minun virtsarakko, joka meni eikä esimerkiksi aviomieheni tai poikamme. En ehtinyt surra tapahtunutta vaan eteenpäin oli mentävä. Koko ajan elämä löi lisää vettä myllyyn.

Ensi kuussa tulee vuosi siitä, kun tämä myllytys alkoi. Täytynee sanoa, että en muista menneestä vuodesta juuri mitään niin sumussa sitä on menty. Tuntui, etten tiedä mihin suuntaan pitäisi uida, kun sairaus oli kuin valtameri ympärillä. On onni, että pääsin pian hyviin ja osaaviin käsiin.

Aloin päästä pinnalle talven tienoilla. Se tunne, kun alkoi tuntua siltä, että "pää pysyi pinnalla". Hoitosuhteen jatkuessa, hiljaa aloin päästä kuvainnollisesti laiturillekin - huterahan se oli, mutta pystyin edes seuraamaan "normaalia" elämää. Loppuvuodesta pääsin kuin pääsinkin huteraa laituria pitkin rannalle.

Luulin päässeeni pois tuosta valtamerestä, jonka syövereissä olin ollut. Alkuvuodesta olin vahvasti osa tuota rantaa tai niin ainakin luulin. Niin sanottu "normaali" arki alkoi sujua ja sairaus oli niin sanotusti hallinnassa. Toki sairaus kulki koko ajan "takataskussa", mutta yritin elää niin ettei se olisi elämäni hallitsevin tekijä. Turhaan. Ajattelin etten enää koskaan halua takaisin tuohon valtamereen. Joka päivä pelkäsin, että tapahtuu jotain, joka vie taas upoksiin.

Ja niin se päivä koitti. Bakteeritulehdusta toisensa perään, osastolla toistamiseen, kipulääkkeitä ja ystäväni epätietoisuus. Tarinan opetus on, että nähtävästi paskan määrä on vakio.