Ei tarvitse olla edes utelias ja herkistää korviaan tietääkseen miksi tupanaapurit olivat sairaalassa, sairaalassa olon syitä kun kerrattiin päivässä useammankin kerran. Tuntuuhan se vähän ahdistavalta, koska eihän kukaan halua yksityisiä asioitaan leviteltävän. Tupanaapurit kuulevat kaikki huoneessa käydyt sairauteen liittyvät, henkilökohtaiset ja intiimitkin keskustelut. Monikaan ei sairastaessaan jaksa vaatia oikeuksiaan, epämukavuudesta huolimatta.
Kuulin siis kaiken minkä hekin kuulivat.
Sairastumisen pelko. Pelko, joka kulkee varmasti suurimmalla osalla ihmisistä mielessä. Oysin osasto viidellä hoidetaan muun muassa virtsarakon syöpään sairastuneita, munuaissyöpään ja eturauhassyöpään sairastuneita. Mutta, en näe pelkoa, en surua, en luovuttaneita ihmisiä. Kaikki nämä ihmiset taistelee vakavaa sairautta vastaan. Jos heitä ei pelota, miksi minä pelkäisin?
Puhuimme näiden rouvien kanssa paljon siitä, että jos sinulla ei ole terveyttä, sinulla ei ole mitään. Kun terveys viedään, viedään pohja pois kaikelta. Lääkkeet on jokapäiväinen muistutus siitä, ettei ole terve. Ja mieli muistaa joka hetki minkälaista oli elää terveenä. Miltä tuntui, kun pystyi tekemään mitä ikinä halusi?
Päivittäin katsoimme ikkunasta ulos. Paljon ei muuta näkynyt, kuin sairaalan harmaa betoniseinä. Heittäydyimme yksiömme vuoteillemme ja säädimme sänkyjen selkänojia ylemmäs. Meitä hoidettiin, saimme ruokaa, lääkkeitä ja puhtaita vaatteita. Yksiötämme siivottiin, lakanoita vaihdettiin ja sänkyjämme petattiin. Ehdin sairaalassa vietettyjen viikkojen aikana tutustua moniin potilaisiin, ja lukuisiin eri tarinoihin.
Urologit oli päteviä, enkä voi kyllikseni kiittää näitä miehiä. Tai tuota erästä erikoistuvaa lääkäriä, joka auttoi minua saamaan sopivat lääkitykset ja riittävän jatkohoidon kotiinpaluuni jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti