Kusinen juttu

Virtsa, kusi, pissa, erite. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Noin, nostetaan kissa pöydälle ja ajetaan pois kaikki, joita aiheesta lukeminen puistattaa tai ällöttää. Te muut, teitä on varoitettu. Tämän postauksen aiheena on juurikin elimistön erite - virtsa. Ja tämän tarkoitus on purkaa omia ajatuksiani asiasta ja yrittää kuvailla teille, että minkälaista elämäni nykyään on.

Monelle voi tulla yllätyksenä, että "pieni" urologinen ongelma saattaa aiheuttaa isoja terveysongelmia niin sanotusti päästä varpaisiin. Pilata ihmisen sosiaalisen elämän sekä tuhota koko normaalin elämän.

Pissahädän tunne ja spontaani pissaaminen ovat molemmat tärkeitä arkipäiväisiä itsestään selviä asioita, joiden puuttuminen laittaa koko elämän ylösalaisin. Tai riittää varmasti, että toinen näistä puuttuu.

Ensin oli täysi virtsaumpi, sitten se vaihtui heinäkuun lopulla karkailuksi. Kun kusihätä iski, se iski niin, että oli mahdotonta ehtiä vessaan. Tai ihan kuin se vessaan ehtiminen olisi jotain hyövännyt, rakkolihas kun ei kykene supistumaan niin spontaani virtsaaminen ei onnistu. Tai kun pissa karkasi niin sitä kusiputousta oli mahdotonta yrittää keskeyttää. Monet kerrat karkasi portaissa, kävellessä ja makuulla. Pissa karkasi valumalla, joskus enemmän ja joskus vähemmän - yleensä aina enemmän. Päivässä sai olla vaihtamassa housuja useammankin kerran. Aika useasti olisi tehnyt mieli heittäytyä lähimpään koskeen ja antaa virran viedä. Tai majoittautua kylpyhuoneeseen.

Osastojaksoilla ollessani olen hyvinkin ehtinyt tutustua Tena-tuoteperheeseen. Voin kertoa, että on muuten tosi nöyryyttävää. Tätäkö mun elämä tulee olemaan? 24-vuotiaana Tenat housuissa? Täytyyhän tähän jotain apua löytyä? Oli henkisesti helvetin kova kynnys pyytää isompaa sidettä/vaippaa hoitajilta. Heillehän se oli rutiinia, kuuluu työnkuvaan. Toivat puhtaita housuja, vaihtoivat lakanoita ja punnitsivat kusisia vaippoja, kun urologit halusivat tietää karkailun määrän vuorokaudessa. Mutta minulle se ei ollut. Yritin tsempata itseäni ajattelemalla, että "nää on nähny jo kaiken". Lisäksi vielä pyytää laitoshuoltajaa luutuamaan kuset lattialta, kun välillä koko rakko tyhjentyi kerralla täysin varoittamatta, valuen "kivasti" reisiä ja nilkkoja pitkin. Tiedän liiankin hyvin mitä se on, kun ei voi aivastaa, ei yskiä, ei nauraa - ilman, että kuset housuissa on taattu.

Tällaista se on nyt ollut kohta vuoden. Yhtenä päivänä sitten päätin, että tässä ei ole mitään hävettävää. Minä en tätä valinnut, mutta en pääse tästä eroonkaan. On vaikeaa olla 24-vuotias ja sidottuna kotiin. En voi ottaa sitä riskiä, että ruokakaupassa arvon kusirakko päättää tyhjentää itsensä maitohyllyllä. Läheltä piti-tilanteita on sattunut muutama. Öisin pitää käydä vähintäänkin kerran vessassa, jos ei aamulla halua herätä valtamerestä.

Milloin sinä äiti paranet? Kysyi lapseni. Minä olisin halunnut osata vastata. Alkuperäisen ennusteen sisältämä epävirallinen lupaus paranemisesta - on jo haalistunut. Ei tunnu enää uskottavalta. Vielä alkutalvesta uskoin ja odotin paranevani. En odota enää. Pian tulee vuosi siitä, kun tämä alkoi ja elämäni muuttui kerta heitolla. Joskus tämän kanssa on helpompaa, joskus vaikeampaa. En enää odota, että tämä katoaisi elämästäni, opettelen vain elämään rikkinäisen kusirakkoni kanssa. Yritän ajatella niin, että hyväksyn tämän, rikkinäisen rakkoni kanssa elämisen niin tämän kanssa on siedettävämpi elää.

Esimerkiksi virtsateiden sairauksista puhutaan koko ajan enemmän ja enemmän, mutta silti niihin liittyy valtavasti häpeää. Ihan suotta. Itse puhun mielelläni näistä, jos joku haluaa asiasta puhua. Puhuminen on valtavan hyvää terapiaa ja samalla avaa monen ihmisen käsityksiä näistä asioista. Esimerkiksi monet ovat kysyneet, että miksi käyn urologilla, eikö gynekologi olisi oikeampi osoite? Ei. Urologi on perehtynyt sekä naisten, että miesten virtsaelinsairauksien tutkimiseen ja hoitoon. Pissavaivat on yllättävän yleisiä, niistä ei vain kehdata puhua. Varmaankin juuri häpeän takia