Uroterapeutilla

Kun sain tuomion rakostani, monet sanoivat minulle, ettei tämä asia ole koko elämä. Ja elämäni ei saa pyöriä pelkästään virtsarakon ympärillä. Ehkä ei, mutta mikä oikeus heillä - tai kenelläkään - on mitätöidä suruani? Mikä oikeus heillä on kertoa, että miten minun tulisi jatkaa elämää? Tai mitä minun pitäisi tuntea? Helppohan heidän on puhua.

Kuten tiedetään, suru on luopumista. Sitä, että ymmärtää, mistä asioista pitää päästää irti, ja mihin ei voi vaikuttaa. Luovutaan siis turhasta toivosta. Huonoina päivinä mieleeni hiipii ajatus siitä, millaista elämä olisi nyt, jos tätä koko asiaa ei olisi koskaan tapahtunut. Ajoittain olen edelleen katkera.

Nuokun urologian poliklinikan odotusaulassa puolimakaavassa asennossa. Siksi, etten pysty istumaan suorassa kipujen vuoksi. Odotusaula on täynnä. Kuuntelen vieressäni olevien miesten keskustelua eturauhassyövästä.

Vuoronumeroni kilahtaa televisioon. Uroterapeutin luona keskustellaan tilanteestani. Urologi on määrännyt, että kestokatetri pitäisi poistaa, ja toistokatetrointia vuorostaan kokeilla kipulääkityksen ja geelipuudutuksen turvin. Olen niin kipeä, etten suostu. Uroterapeutti lähtee etsimään urologia. Urologin sanojen mukaan, varataan hänelle kiireellinen vastaanottoaika. Kestokatetrin kanssa jatkan taivalta tuolle käynnille saakka, joka on siis jo ensi maanantaina.

Kestokatetri näkyy hyvinkin selvästi housujen läpi, mutta yritän ajatella niin, että minulta nyt tulee pissa eri tavalla kuin useimmilta ihmisiltä, ja se vaatii ajoittain hiukan askartelua. Ei tämä kestokatetrikaan mikään kivuton pidettävä ole, mutta tämän kanssa yritän pärjätä, kun tämä on kuitenkin se vähemmän kivuttomampi vaihtoehto.