Mun perhe

Kuulun niihin onnellisiin, jotka ovat saaneet kasvaa aikuisiksi maailman parhaan äidin tukemina.

Äiti, sisarukset, ystävät. Siinä on ne kolme asiaa, jotka auttaa mua selviämään aina, kun esimerkiksi jotain vaikeaa tapahtuu. Näiden ihmisten tukea ja rakkauttaan pitää melkeinpä itsestäänselvyytenä, koska sen kokee joka päivä. Tällaisilla hetkillä huomaa sen, kuinka paljon ihmiset välittää ja kuinka paljon sinä välität heistä.

Äitini ja sisarukseni elävät tässä mukana yhtä tiiviisti kuin minäkin. Yhteyttä pidetään pitkälti päivittäin. Olen aina ollut läheinen perheeni kanssa, ja olen saanut sieltä sellaisen perustan elämääni, joka kantaa pitkälle. Tämän sairastumistaipaleeni aikana olen monta kertaa miettinyt kuinka paljon rakastan perhettäni. Äiti on käynyt jokainen kerta katsomassa mua osastolla useammankin kerran. Me ollaan itketty ja naurettu yhdessä. Mietitytty syvällisiä asioita, ja välimme ovat tulleet vieläkin läheisimmiksi.

Läheiseni ovat tienneet jo ihan sieltä kesäkuusta lähtien, että mikä on homman nimi. Onnekseni heistä jokainen on ottanut asian hyvin, mutta tietysti tämä tilanne on myös järkyttänyt, onkos tuo ihmekään. Tottahan se on, että potilaan ohella myös hänen läheisensä joutuvat käsittelemään tapahtuneen herättäviä pelkoja.

Haluan, että ystävyyssuhteeni pysyvät mahdollisimman ennallaan, vaikka sairauteni rajoittaakin elämääni ihan hirveästi. He kuitenkin ymmärtävät sen, että olen paljon kotona. Osan ystävieni kanssa olemme päivittäin yhteyksissä, osan kanssa harvemmin, mutta silti olen valtavan onnellinen jokaisesta heistä. Olemme olleet erottamattomat jo vuodesta 2008. Näitä ihmisiä ajatellessani tajuan, että olen tehnyt jotain elämässäni oikein, kun olen löytänyt tuollaisia ystäviä.

Kun perhe ja ystävät ovat rinnallani, olen valmis mihin tahansa, sillä en ole yksin. Ja kestän kaiken mitä tällä maailmalla on minulle tarjota.