Valkotakkiset ja muut arjen sankarit

Viimeisen neljän kuukauden aikana, olen avautunut elämästäni läheisteni lisäksi lähemmäs kymmenelle ammattilaiselle. Näiden avulla olen päässyt paljon eteenpäin ja saanut tarvitsemaani tukea. Selvitäkseni tästä lähes sietämättömän vaikeasta elämäntilanteestani.

Olen käynyt tosi syvällä. En olisi koskaan uskonut, että voisin pudota näin syvään kuoppaan. Ja miten mahdottomalta tuntui ajatus, että sieltä pitäisi nousta. Tiesin ettei nouseminen tulisi olemaan helppoa. Jokainen askel kohti tervettä ja tavallista arkea on ollut ja on edelleen raskasta, mutta askel askeleelta olen toivottavasti lähempänä sitä, mihin haluan päästä eli kohti tavallista ja kivutonta arkea.

Olen kiitollinen siitä, että mut "tuupattiin" Oysin yleissairaalapsykiatrian poliklinikalle. Ajattelin ensin itse, etten voisi kuvitellakaan sellaista vaihtoehtoa, mutta joskus tarvitsee sen ulkopuolisen avun vierelle ryhdistäytymään, kun ei itse tajua rypevänsä. Lisäksi olen kohdannut tänä aikana monenlaisia lääkäreitä. Tällä hetkellä mulla on muutama hoitava lääkäri. Heidän henkilöllisyyttään en tietenkään voi paljastaa, mutta ajattelin vähän kertoa siitä, mitä itse potilaana ajattelen. Teroita vielä, että nää on vaan mun mielipiteitä, jotka pohjautuu mun omiin kokemuksiini!

Urologit - nuo virtsanerityselimistöä tutkivat ja hoitavat ammattilaiset. Oysin urologian poliklinikka on tullut jo liiankin tutuksi. Jokainen kerta siellä asioidessani, tunnen itseni vähemmistöksi ikäni puolesta, vaikka eihän se pidä paikkaansa, asioihan siellä jos jonkinlaista ikäluokkaa.

Olen tavannut lukuisia urologeja ja en voi sanoa muuta kuin, että arvostan. Arvostus heitä kohtaan on suuri. Vilpitön kunnioittaminen niiden ammattitaitoa ja jaksamista kohtaan. Jokainen näistä lääkäreistä on sellaisia, että ne kuuntelee ja miettii, pohtii asioita selvästi ja jokaiselta mahdolliselta kantilta. Kukaan ei levittele käsiä vaan asioista otetaan selvää. Määrää tutkimuksia toisensa perään ja konsultoi vaikka jokaista erikoisalaa, jos tarve niin vaatii ja onhan se vaatinut. Ottavat yhteyttä kollegoihinsa, laittavat asiat välittömästi eteenpäin, ei jätä lähetteitä pyörimään tietokantaan. Ottaa potilaan huomioon kokonaisvaltaisesti, lisää joka käynnillä aimo annoksen huumoria ja viskoo toivoa mukaan roppakaupalla! Laittaa asiat tapahtumaan. Antaa vinkkejä tulevaan. Puhuu asioista niiden oikeilla nimillä eikä lisää puheeseen latinan lauseita. Jos erehtyy lisäämään, korjaa sen välittömästi. Nää on niin suuri tukipilari! Lisäksi nää on; "ei jäädä odottelemaan, kääritään hihat ja aletaan hommiin " - asenteella. Tietää olevansa hyvissä ja osaavissa käsissä! Tän kaltaisia lääkäreitä toivoisi olevan paljon paljon enemmän tämän hektisen elämän keskellä.

No sitten on myös niitä ei niin hyviä kokemuksia. Niitäkin on tällä polulla sattunut kohdalle. Joissakin vastaanotto on ollut yhtä lämmin kuin Siperia tammikuussa.

Eräs lääkäri, jonka kanssa emme päässeet juuri minkäänlaiseen sopuun. Samaan istuntoon olisi tarvittu mukaan vähintään erotuomari tai asianajaja. Ennen tätä käyntiä, piti täyttää monisivuinen esitietolomake, ja minähän täytin. Siinä kysyttiin muun muassa kivun haittaa arjessa. Harvoin menen sanattomaksi, mutta nyt kyllä menin. Tuntui ihan sille, että psyykkinen puoli kaivettiin esille, mutta fyysisyyttä ei juuri katsottu. Tiedän, että kokonaisuus muodostuu fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta ulottuvuudesta. Näitä ulottuvuuksia ei voi erottaa toisistaan, mutta potilasta voidaan tarkastella näistä kaikista näkökulmista erikseen. Etukäteen ei ollut ilmeisesti lääkäri tutustunut terveystietoihini, eikä sairaalakertomuksiini. Väärinkäsityksiä ja kommunikaation puutetta. Lääkäri kannusti vain luottamaan siihen, että kyllä niitä ihmeitä tapahtuu. Hyvin pitkältä tuntuneen kahden tunnin jälkeen, poistuin huoneesta kera uusien lääkemääräysten kanssa, sellaisten jotka tappavat kodissa ja puutarhassa. Sekä ihan uudenlaisen romahduksen tunteen kanssa, olo oli epätodellinen ja hämmentynyt. En kokenut, että lääkäri olisi kohdannut minua. Voisin sanoa, että väärät tiedot jäi mustalla valkoiseen.

Mä en tiedä mitä lääkiksessä opetetaan tai opiskellaan, mutta oon pohtinut, että onko kirjoista lukeminen tärkeämpää kuin inhimillisyys ja taito kuunnella ihmisiä? Voisko lääkäreillä olla joku alempi tutkintotaso? Joku, minkä läpäisemällä pääsisi vasta opiskelemaan itse lääkäriksi? Tai laittaa vaikka muutama lisäkurssi vuorovaikutus-, ja myötäelämisen taidoista? Joillekin olisi pikku lisäoppitunnit paikallaan. Asenne ja lähtökohdat varmasti vaikuttavat siihen, miten lääkäri potilaan ottaa huomioon. 

Paljon olen elämäni aikana joutunut asioimaan terveydenhuollon eri yksiköissä ja olen kiitollinen siitä, että aina olen saanut apua niin pienempiin, kuin isompiinkin oireisiin ja vammoihin.