9.4.2019

Kestävän toipumisen polulla(ko)?

On jännittävää, miten päivät kuluvat ja vuodet vierivät eikä mikään muutu. Yhtäkkiä heräät ja huomaat, että kaikki on toisin. Ne on hienovaraisia muutoksia, joita et edes välttämättä huomaa.

Nyt katsoessani aikaa taaksepäin, jokainen päivä oli pitkälti taistelua, joka tuntui siltä ettei se koskaan pääty. Jotenkin selviydyin siitä, mutta sitten heräsin taas aamulla vieläkin syvemmältä paskasta. Ja jouduin käymään sen kaiken uudelleen läpi. Olin aivan raunioina. Muistan jokaisen päivän jolloin ajattelin, että tässä se oli. Olen saavuttanut hajoamispisteeni. Seuraava päivä yllättikin ja vajosin vieläkin syvemmälle.

Olisin voinut valita katkeruuden ja jumiin jäämisen. Ja voi helvetti, että olenkin ollut vihainen, katkera, loukattu ja aivan hajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näissä tunnetiloissa aikani vellottuani päätin kuitenkin valita toisin. Päätin alkaa uskomaan hyvään ja siihen, että elämä kantaa vielä. Halusin selviytyä, mutta en ikinä halunnut olla selviytyjä lopun elämääni. Halusin elää ilon kautta aivan kuten ennenkin. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, mutta yhtenä aamuna heräsin ja huomasin, että kaikki on toisin. Olin elänyt sen kaiken läpi. Ei kaikki tapahtunut, kuten olisin niiden halunnut tapahtuvan. En halunnut särkeä itseäni enää enempää. Kuka haluaisi sellaista? Joskus suru on paras tie onnellisuuteen. En tiennyt sitä, mutta nyt tiedän. Viimeisen vuoden aikana menin henkisesti niin rikki. Niin helvetin rikki etten edes tiennyt, että niin rikki voi ihminen mennä. Jollain tasolla olen kuitenkin paremmassa kunnossa kuin vielä muutama kuukausi sitten, jolloin ajattelin etten enää koskaan parane. Luulen, että ihmeitä tapahtuu ja aika toimii ihmeenä.

Olen oppinut valtavasti. Olen kasvanut ihmisenä. Kaikki tapahtuneet asiat, myös ne kamalimmat - ovat tehneet minusta vahvemman. Suurin kiitos kuuluu mielettömälle hoitohenkilökunnalle. En voi kuin muistella lämmöllä niitä hetkiä, kun he eivät sallineet minun luovuttavan ja kaikkia niitä kertoja, kun he ajoivat minut äärirajoilleni. Kun mietin luovuttamista kaiken suhteen, mitä he tekivät? Työnsivät minua sitkeästi eteenpäin. Ja kun yritin työntää heitä pois, he eivät luovuttaneet. Minulla on ollut aina joku, jonka puoleen kääntyä. Joku, johon pystyin ja pystyn edelleen aina luottamaan ja nojautumaan. Joku, jonka käsiin saatoin aina luottaa elämäni ja joku, joka ei koskaan kääntänyt selkäänsä.

Hoitohenkilökunta tietää kipeimmän tarinani. Tuon tarinan, joka hajoitti minut jokaista soluani myöten. He tiesivät sen, että tarvitsin aikaa parantuakseni ja ei, se ei tapahtunut yhdessä yössä. He seisoivat horjumattomina vierelläni ja pitelivät palasiani, kun yritin itse saada ne pala kerrallaan kokoon. Vastaanottotilanteet täyttyvät nykyään keskusteluista, jotka ovat kerta kerraltaan laajempia ja syvällisempiä kuin koskaan ennen. Puhumme kaikesta. Mikään asia tai tunteiden läpikäynti ei ole kiellettyä. Heidän kanssaan on muutakin puhuttavaa kuin sairaus ja kipu. 

Me kaikki tiedämme, että olen ollut rikki. Täysin hajalla. Ja että kaikesta selviytyminen kohdallani tarkoitti sitä, että sisu taitaa olla sisäänrakennettu. Edelleen odotan sitä päivää, kun tunnen jokaisessa solussani, että minä olen parantumassa ja tunnen sen myös jokaisella osa-alueellani elämässä. Pystyn kaikkeen mihin mieleni haluaakin ryhtyä ja huomaan etten enää edes ajattele tapahtuneita asioita. Tämä on se kohta, jolloin oikeasti tiedän olevani kestävän toipumisen polulla.

Vei kauan ennen kuin ymmärsin sen, millaisen taakan kanssa olin elänyt. Se vei minulta vuoden ja yhdeksän kuukautta. Vuosi ja yhdeksän kuukautta kyyneliä. Vuosi ja yhdeksän kuukautta lamaannuttavaa tuskaa. Vuosi ja yhdeksän kuukautta järkyttävää ahdistusta. Kaiken kaikkiaan vuosi ja yhdeksän kuukautta tapahtuneesta. Kyseisen ajanjakson aikana uudelleensyntyminen vaati valtavia tuskia ja ponnisteluja. Pidän tuosta lukemasta "vuosi ja yhdeksän kuukautta". Kuolin ja synnyin uudelleen.

Asiat eivät vieläkään ole niin kuin toivoisin niiden olevan. Eivätkä ne ole kunnossa vielä huomennakaan, mutta pystyn jo jollain tasolla luottamaan siihen, että olen kestävän toipumisen polulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hanna suosittelee

Mikä musta tulee isona?

Siinäpä vasta kysymys. Hain syksyn yhteishaussa 2021 opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ei mennyt kuin hetki, kun sain tietää koulupaikasta. Se...

Blogin parhaimmat