Hyvinvointikeskuksessa ja helvetin esikartanossa

Tässä minä olen jälleen, toistamassa samaa kaavaa, toivoen, että jokin muuttuisi. Sama skenaario toisti itseään viisi kuukautta. Viisi perkeleen pitkää kuukautta. Kunnes kehoni päätti, että nyt saa riittää. Urosepsis - oli vain kirsikka kakkuni päällä. Jumalan keskisormeksikin minä olen sitä heikkoina hetkinäni kutsunut sillä luulin positiivisemman käänteen jo saaneen alkunsa. Luoja tietää, että minun tapauksessani jälkiseuraamukset olivat yhtä pahoja ellei jopa pahempia kuin itse sairastuminen. Viime vuoden viidentoista sairastetun infektion jälkeen takki oli täysin tyhjä.

Torstaina vain muutaman tunnin kuluttua kestokatetrin laittamisesta, verinen sielunmaisema maalaa uudet kuviot. Tunsin kuinka pulssini kiihtyi ja ajatukset lähtivät laukkaamaan. Ei vaan vittu voi olla enää totta. Matka yhteispäivystykseen on kivulias ja kamala. Kamaluus ei lopu sairaalassa. Se alkaa. Sattuu, itkettää ja vituttaa.

Kello lyö puolen yön. Päivä on vaihtunut. Olen Oulun seudun yhteispäivystyksessä. Sairaanhoitajat häärivät ympärilläni ja lääkäri katsoo minua tiukasti. Lääkäri tunnustelee ensin virtsarakon seudun toiselta puolelta ja sitten toiselta. Varovaisesti painellen. Kusinäyte ja verikokeet. Kemiallisessa seulassa leukkarit, ketoaineet, albumiini ja punasolut useammalla plussalla. Kestokatetri otetaan pois sillä lääkäri haluaa pelata varman päälle sen suhteen, jos sattuukin olemaan kusitulehdus. Ei muuta kuin keskipäivän jälkeen soittoa urologian poliklinikalle.