Niin se aika juoksee

Tänään tulee kolme kuukautta siitä, kun lääkärit poistivat potilastiedoistani kohdan "perusterve". Aluksi jokainen päivä tuntui kuin nyrkin iskuilta, taas yksi päivä lisää taistelua, kipua ja kärsimystä.

Kun mietin mennyttä aikaa, päällimmäisenä mieleeni nousee kiitollisuus. Ei katkeruus, ei epäoikeudenmukaisuus vaan kiitollisuus. Saan apua, tukea ja hoitoa enkä ole yksin. Minun ei tarvitse pärjätä ja selviytyä kaikesta yksin. Minä en valinnut tätä, mutta en pääse tästä eroonkaan. Pimeitä jaksoja, ääripäitä ja niiden välistä jännitettä. Katkeruutta, turhautuneisuutta, epätoivon hetkiä ja takapakkeja on ollut ja tulee aivan varmasti vielä olemaankin. Välillä tuntuu, että loppuvuosi synkkenee synkkenemistään, elämänhalu hiipuu lähelle nollaa ja on vaikea nähdä toivoa missään.

Mutta en ole luovuttaja, aion voittaa tämän elämäniloa syövän, voimia vievän ja jaksamista kuluttavan, äärimmäisen vittumaisen vaivan - en tiedä millä nimellä, tai termillä tätä pitäisi kutsua.

Olen äärimmäisen kiitollinen lääkäreille, hoitajille ja läheisilleni siitä, että ne on kannatellut mua ja pitänyt mut pinnalla, silloin kun omat voimavarat ei ole siihen riittänyt. Ilman näitä en olisi tässä. Olisin varmaan katkerana sängyn pohjalla ilman elämänhalua. Vielä joku päivä oon taas se energinen Hanna, joka ei pienestä lannistu ja joka jaksaa tehdä vaikka mitä! Vielä tulee se päivä, kun olen taas oma itseni, enkä ole enää väsynyt, kipeä, uupunut ja nuutunut. Kukaan ei osaa sanoa, että millaiset tulevat vuoteni tulevat olemaan. Sen tiedän, että tulen elämään ne täysillä!