Kahdeksan päivää aiemmin olen tehnyt positiivisen raskaustestin. Olen avopuolisoni kanssa asiasta valtavan onnellinen. Ensi vuonna meitä olisi neljä. Toinen lapsi olisi enemmän kuin toivottu ja rakastettu. Silloin en vielä osannutkaan aavistaa, mihin kaikkialle tuo plussa testissä minut ja meidät veisi. Eletään kesäkuun loppua vuonna kaksituhattaseitsemäntoista. Vain kaksi päivää aikaisemmin minun maailmani on romahtanut. Soitan ja varaan ajan neuvolaan ensikäyntiä varten. Saan ajan kesäkuun viimeiselle perjantaille. Rupean kuitenkin vuotamaan verta noin kuuden aikaan keskiviikko-iltana 28.6. Onni ja innostus vaihtuvat pelkoon. Ne vietiin pois viemäriin valuvana verenä. Ja sillä hetkellä minä muutuin pelkuriksi. En uskaltanut enää toivoa. En uskaltanut enää olla. Menettämisen pelon kupla oli ahmaissut minut.
Soitin terveysneuvontaan ja kysyin, mitä minun pitäisi tehdä nyt. Viikkoja on 11+6 ja vielä ei ole esimerkiksi ultrattu niin kukaan ei tiedä, että onko siellä mitään ja jos on niin mitä. Puhelimeen vastannut sanoi minulle etten voisi tehdä mitään ja yhteispäivystykseen minua ei otettaisi, koska siellä "ei keskenmenoja tutkita", kuten hän asian itse ilmaisi. Soitin ystävälleni, joka sanoi, että "nyt muuten lähdetään päivystykseen" ja niin me teimme. Päivystyksen luukulla olimme noin kahdeksan aikaan. Ilmoitusluukulla minulle sanottiin, että olen aivan oikeassa paikassa ja että kyllä saisin hoitoa. Pääsin välittömästi verikokeisiin ja pian jo siitä lääkärille.
"Kiinteää tummaa veristä materiaalia, keskenmenomateriaalia todennäköisesti, portio näyttää olevan selvästi raollaan ja verinen vuoto sieltä."
Hetken asiaa pohdittuamme, soitti lääkäri päivystävälle gynekologille, joka halusi tulla ultraamaan ja katsomaan tilanteen. Gynekologin tutkimushuoneessa lääkäri käänsi näytön ja totesi;
"valitettavasti kohtu on tyhjä, tämä on tuulimuna".
Elämäni yksi pysäyttävimmistä hetkistä. Ei sitä tunnetta voi selittää, kun vedetään matto jalkojen alta. Kuinka tyhjältä voi yhtäkkiä kaikki tuntua. Ei muuta kuin suunta seuraavaksi osastolle tyhjennykseen. Osaston kätilö kehoitti puhumaan, puhumaan ja puhumaan. Joten, jos tätä lukee joku, joka on kokenut saman, kun olet valmis, etsi joku jolle voit puhua. Älkää vaietko! On surullista, että näistä vaietaan, vaikka niin moni nainen joutuu tämän kokemaan. Ei siitäkään vaieta, jos läheinen kuolee. Suruprosessi on lähes sama; tuulimunassa/keskenmenossa surraan sitä, mitä jäimme ilman. Huomasin itse, että mitä enemmän ja avoimemmin puhuu, sitä enemmän se helpottaa. Kun omista kokemuksista puhuu itse avoimesti, muutkin alkavat kertoa, että heillekin on käynyt näin. Joten puhukaa ja käsitelkää, se on tosi tärkeää. Ei se vaan unohdu. Ei se lakkaa olemasta.
"Tyhjyys, kun ihminen on henkisesti ja fyysisesti ihan tyhjä, se tyhjyys pitää vaan hiljalleen täyttää elämällä." Joten ystävät rakkaat, puhukaa, puhukaa ja puhukaa.
Osastolla kätilö toi kipulääkettä ja sanoi, että aamulla aloitettaisiin tuulimunaraskauden raskausmateriaalia tyhjentämään Cytotec-tableteilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti