21.11.2017

Elämää kivun kanssa

Kipusairaanhoitaja kyseli vointiani. Kerroin järkyttävästä väsymyksestäni ja siitä etten jaksa oikeasti tehdä mitään. Ei ole kuulemma ihmekään. Sanoi takanani olevan vaatineen paljon ja lyhyen ajan sisään.

Siinä sitä taas istuttiin. Tai ehkä paremminkin niin, että näen itseni istumassa vastaanottohuoneessa, katson kun sairaanhoitajan suu liikkuu ja hän puhuu. Oikea Hanna istuu tuolilla liimaantuneena eikä ymmärrä.

"Älä päästä kipua kroonistumaan", sanottiin jo syyskuussa. No simppeli ajatus sinänsä, mutta hämmästyttävän vaikea toteuttaa. 

Vastuu kivun kroonistumisesta on siis potilaalla itsellään. Olen tässä miettinyt, että miten kivun kroonistumiseen voi itse vaikuttaa, jos kroonisen kivun rajana pidetään kolme kuukautta yhtäjaksoisesti kestänyttä kipua? Kipu on jo kroonistunut ja aivoissa kivusta on tullut oletustila ja kivunviestintä jo häiriintynyt ehkä pysyvästi.

Kroonisen kivun kanssa täytyy pysyä vahvana ja taistella. Luovuttaminen on varmasti käynyt jokaisen kipupotilaan mielessä, mutta meille kaikille on varmasti jonkinlainen apu saatavilla ennemmin tai myöhemmin. Lohduttautukaamme sillä. En voi kumminkaan kieltää, enkä aijokaan etteikö tällainen sairaus kuormita ihmistä niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Välillä päivät on niin raskaita ettei kertakaikkiaan pysty liikkumaan muuta kuin vessaan. Välillä taas on niitä päiviä, kun heti aamusta jo tietää, että päivästä tulee painajainen. Ajatus katkeaa eikä missään asennossa ole hyvä olla. Virtsarakon kipu on välillä ihan helvetillistä. Vaihdat asentoa etsien kokoajan jotain missä olisi edes hetken hyvä ja kivuton olla, ei sellaista ole.

Syyskuun kipukohtaus palaa välillä mieleeni. Kipu oli niin kovaa, että luulin jo virtsarakon revenneen vähintäänkin! Se tuska ja paniikki mitkä sekoittuvat yhteen ja muuttuivat kuolemankauhuksi. Onneksi en kuitenkaan jättänyt elämää vaan myöhemmin jätin verisen pissanäytteen yhteispäivystyksen wc:ssä näyteastiaan. Tuo kipukohtaus oli totisesti muistutus kuolevaisuudesta. Räps. Ja kaikki voi olla toisin.

Juokseminen on sellainen asia mistä en luovu edes kivun ja karkailun keskellä. Juokseminen on laji, joka tuottaa ylivoimaisesti suurinta nautintoa ja siitä saa kerralla kaikki tärkeät elementit. Yksinkertaisesti siis juokseminen on yksi maailman parhaimmista asioista. Tämä on fakta ja tästä eriävät mielipiteet ovat pelkkiä vääriä mielipiteitä. Välillä lähtee niin sanotusti lapasesta ja lenkit venyvät sinne 10km tietämille. Seuraavana päivänä tuntee liikkuneensa. Liika on liikaa ja siitä maksetaan sitten, mutta se on aina seuraavan päivän murhe se.

Toinen on leipominen. Välillä on sellaiset taikinaterapiat menossa, että meinaa itse leipurimestarilla tila loppua kesken. Mutta onhan se terapeuttista upottaa kädet taikinaan ja unohtaa kaikki muu. Leivon etenkin paljon silloin, kun on tarve hiljaisuudelle, omalle ajalle ja asioiden prosessointiin. Olkoon nämä sitten niitä kuntouttavia toimia kroonisen kivun hoidossa.

3 kommenttia:

Hanna suosittelee

Mikä musta tulee isona?

Siinäpä vasta kysymys. Hain syksyn yhteishaussa 2021 opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ei mennyt kuin hetki, kun sain tietää koulupaikasta. Se...

Blogin parhaimmat